Säästäminen on aina mahdollista niin, että jättää ostoksen tekemättä. Tämä ostoksien tekemättä jättäminen on halutessa mahdollista viedä loogiseen päätepisteeseensä saakka – elämään ilman rahaa. Olen viitannut tähän monta kertaa aiemminkin. Tämä tulee kuitenkin esiin niin usein, että ehkä on paras käsitellä tämä täysin suoraan kerralla:
Halutessa menot on mahdollista tiputtaa nollaan.
Tällöin kysymys on yleensä joko täydellisen omavaraisesta taloudesta tai siitä, että elää toisten ihmisten hyväntekeväisyydestä.
Suomestakin löytyy ihmisiä, jotka pyrkivät omavaraista taloutta kohti.
Yleisradio kertoi vuonna 2012 kuhmolaisesta maatalouslomittajasta, joka on siirtynyt pienin askelin kohti omavaraistaloutta:
Heikuroiden kauppalistan budjetti on 140 euroa kuukaudelta. Kaupasta tarvitsee ostaa vain sokeria, suolaa ja kahvia. Kaupasta ostetun sokerinkin kulutus on vähentynyt, sillä suut saa makeaksi omasta hunajasta.
[…]
Omavaraistalous nojaa luonnon antimiin, erilaisiin viljelyksiin ja navetan eläimiin. Rosita-kuttu, Nikita-kili ja kastroitu Nitro-pukki takaavat hyvän ruokavalion perustan, sillä vuohenmaidosta valmistetaan kaikki maitotuotteet juustosta jugurttiin.
Lihan tämä perhe saa lampaista, jauhot itse jauhetuista jyvistä ja munat omista kanoista. Saippuankin he valmistavat itse vuohen maidosta.
Helsingin Sanomat taas kertoi vuonna 2008 Lasse Nordlundista, jonka perheen kulut olivat vuodessa 3050 euroa:
Nordlund elää pitkälti omavaraistaloudessa puolisonsa, kasvatustieteen maisteri Maria Dorffin, 30, sekä lastensa Viljamin, 7, ja Aamun, 2, kanssa.
Käytännössä se tarkoittaa luonnonmukaista kotitarveviljelyä, vähäistä ulkoisen energian ja rahan käyttöä, vaatimattomuutta, runsasta elämäniloa, ruumiillista työtä ja kekseliäisyyttä arjen askareisiin.
Isäntä muun muassa kehrää villat rakentamallaan täyspuisella rukilla, kutoo villapuserot ja -sukat sekä valmistaa nahkahousut. Tilan pellavista jalostetaan lankaa kalanpyydysten valmistukseen, korit punotaan pajusta tai vanhasta saunavastasta.
Perheessä syödään paljon sieniä, marjoja ja muita kasvispainotteisia luonnontuotteita, myös kalaa ja harvoin lihaa. Kaupassa käydään harvoin. Maito ostetaan lähitilalta.
Vuoden 2015 maaliskuussa Helsingin Sanomat kertoi Tomi Astikaisesta, joka eli ilman rahaa neljä vuotta. Tämä onnistui pakkaamalla kimpsut ja kampsut ja lähtemällä Portugaliin:
Kesällä 2010 Astikainen pakkasi reppunsa, jätti 3 900 euron opintolainansa maksamatta ja lähti liftaamaan Joensuusta kohti Portugalia.
Ensimmäiset kolme kuukautta olivat vaikeimmat. Astikainen huomasi nopeasti, että ilman rahaa eläminen vaatii opettelua – ensimmäisenä se liittyi perustarpeiden tyydyttämiseen: mitä tehdä, kun nälkä kurnii?
Nälkä tuli ensimmäisen kerran jo alkumatkasta. Hän käveli huoltoasemalla olevan Hesburgerin tiskille ja kysyi, olisiko rahattomalle reissaajalle jotain ruokaa.
Kassalta tuli tyly vastaus: Ei ole. Astikainen luikki nolona karkuun. Hän kertoo reissun alussa syöneensä vain kolme appelsiinia päivässä, kun ei uskaltanut pyytää useammin ruokaa.
Ensimmäisenä pitikin unohtaa elämänohje, että ihmisen on pärjättävä omillaan. Rahatta eläjä on riippuvainen muista ihmisistä.
Matkalla hän tapasi muita samanlaista elämäntapaa viettäviä ihmisiä. Yhdysvaltalainen aktivisti Robin ei ollut käynyt suihkussa vuoteen, Daniel eli suurimman osan vuodesta luolissa.
He opettivat Astikaiselle, että ihmiset on saatu uskomaan ruuan olevan jokin asia, jonka saa vain, kun laittaa rahaa johonkin. Ei se mene niin! Yltäkylläisessä yhteiskunnassa jää aina yli. Pitää vain osata ja uskaltaa pyytää.
Hän myös oppi dyykkaamaan ja hyödyntämään luonnon antimia. Huoleton matkailu ei tarkoittanut Astikaiselle turvattomuutta: ei tarvinnut pelätä, kun ei ollut mitään varastettavaa. Uusi elämäntapa alkoi väistämättä vaikuttaa siihen, miten Astikainen näki muut ihmiset.
Joten kyllä, menot voi tiputtaa nollaan ja mikään meno ei ole pakollinen. Kysymys on aina viime kädessä omista arvovalinnoista.